Kuva: Veera Honkanen / WWF

Luovutimme viime viikolla julkaisemamme Onnellisuuspoliittisen manifestin tänään WWF Suomen Jari Luukkosen kanssa ympäristöministeri Paula Lehtomäelle. Onnellisuuspoliittiset keskustelut päätyivät nopeasti ministerin huoneeseen. Paljon keskustelua herättäneen manifestin voit ladata täältä.

Kiireisestä aikataulusta huolimatta ehdimme vaihtaa Lehtomäen kanssa monta ajatusta. Myös Suomessa onnellisuustutkimuksella on paljon annettavaa poliittiseen päätöksentekoon. Ministeri ymmärsi hyvin sen, että politiikalla kenestäkään ei suoraan tehdä onnellisia. Kyse on siis erilaisten onnellisuustutkimuksen pohjalta kehitettävien mekanismien hyödyntämisestä. Politiikan keinoin onnellisuuden rakentamisesta on takuulla tehtävissä helpompaa.

Kuukausi sitten poliitikoille järjestämästämme työpajasta ja tämänaamuisista keskusteluista päätellen onnellisuuspolitiikalla on valoisa tulevaisuus – myös Suomessa. Politiikka tarvitsee kipeästi uusia mekanismeja. Ei olekaan ihme, että Lehtomäki totesi monien ymmärtävän pelkästään taloudellisen pääoman ympärillä pyörivän keskustelun ja politiikan järjesttömyyden. Pääomien eri muotojen tulisi ruokkia toinen toisiaan. Ei vain ammentaa niistä itseensä.

Onnellisuuspolitiikka on näin aloittanut matkansa Suomessa. Tämä oli vasta alkuverryttelyä.

Annukka Berg

Palkkatyö rytmittää keskeisesti useiden ihmisten arkea, mutta samalla 8–16-sykli lyö pulssin myös monille urbaaneille lieveilmiöille kuten liikenneruuhkille. Brittiläinen ajatushautomo New Economics Foundation (NEF) julkaisi helmikuun puolivälissä raportin ”21 hours”, jossa ehdotetaan, että 40 tunnin sijaan 21 tunnista tulisi työviikon uusi normimitta. NEFin mukaan pätkäisty työviikko olisi lääke moneen moderniin vaivaan kuten ylitöihin, työttömyyteen, ylikulutukseen, korkeisiin hiilidioksidipäästöihin, hyvinvoinnin laskuun, eriarvoistumiseen ja elämästä nauttimiseen tarvittavan ajan puutteeseen.

Samalla NEF varoittaa, ettei työaikaa voida noin vain puolittaa heti huomenna, vaan siirtymän pitäisi tapahtua hallitusti vuosikymmenen kuluessa. Siirtymävaiheen aikana tulisi korottaa minimipalkkoja, pitää palkkatulojen progressio kunnossa ja julkiset hyvinvointipalvelut vireinä. Näin siirtymä ei rokottaisi kipeästi pienituloisimpia.

Vaikka NEFin ehdotusta voi pitää radikaalina, uudenlaisten työaikajärjestelyjen pohtiminen ei ole pelkkää tulevaisuusvisiointia. Ranskassahan otettiin jo vuosituhannen vaihteessa käyttöön 35 tunnin työviikko. Syynä oli alun perin juuri työttömyyden vähentäminen, mutta aloitetta perusteltiin myös elämänlaadun lisäämisellä.

Ranskan työaikalainsäädäntöä on myöhemmin löyhennetty, mutta yhteiskunnallisen onnellisuuden lisäämisen näkökulmasta 35 tunnin työviikosta saatiin kiinnostavia tutkimustuloksia: vapautuneet tunnit käytettiin nimittäin perheen ja ystävien kanssa olemiseen, lukemiseen, ruuanlaittoon ja puutarhanhoitoon. Muutoksen voi nähdä koituneen myös ympäristön hyödyksi, sillä esimerkiksi liikenneruuhkat vähenivät, ja myös ranskalaisten arvot muuttuivat vähemmän materialistisiksi.

Ympäristön ja ihmisten onnellisuuden näkökulmasta itse asiassa myös työajan toisenlainen rytmittäminen saattaisi olla hyvä idea. Grist-verkkolehdessä raportoitiin pari kuukautta sitten Utahin osavaltion työntekijöiden noudattamasta neljän päivän työviikosta. Mallissa tehdään siis kerralla pidempää päivää, mutta vastaavasti viikonloppu on kolmen päivän mittainen. Selvityksissä mallilla on todettu olevan ympäristöhyötyjä, kun ihmiset käyttävät vähemmän aikaa esimerkiksi työpaikalle autoiluun. Yli 80 prosenttia työntekijöistä pitää mallista, ja se on vähentänyt selvästi jopa sairaspoissaoloja.

Edellisten esimerkkien valossa näyttää selvältä, ettei kaikenkattavaan ”40 tuntia viikossa klo 8–16 ” -palkkatyöjärjestelmään kannata hirttäytyä. Uskon myös, että suomalaiset olisivat onnellisempia, jos raivaisimme palkkatyöltä hieman tilaa elämän muille tärkeille asioille. Siltu en menisi purematta nielemään työkeskeisyyden vastapainona kukoistavaa yhteisöllistä omavaraistalousromantiikkaa.

Myös hoivaaminen, kasvimaan kuokkiminen ja naapuriapu alkavat maistua työltä, kun niitä riittävästi tekee. Ja mitä jos uusien työviikkosäännösten myötä maksullisten työtuntien määrä vähenisi, mutta työtehtävät pysyisivätkin ennallaan? Olisiko hyvä, jos ihmisille annettaisiin vapaus päättää itse? En tedä. Itse en nimittäin usko, että leikkaisin vapaaehtoisesti työtuntejani tässä elämäntilanteessa. Mutta jos yhteiskunnan kokonaisetu sitä vaatisi, saattaisin hyvinkin käyttää hieman enemmän aikaa parvekepuutarhan hoitoon, kulttuuriharrastuksiin ja teehetkiin hyvässä seurassa.

Annukka Berg

Kirjoittaja tekee kestävän kulutuksen politiikkaa käsittelevää väitöskirjaa Helsingin yliopistossa.

Pyrkimys onnellisuuden säilyttämiseen tai lisäämiseen ohjaa oikeastaan kaikkea toimintaamme. Rahaa, tuotteita, turvallisuutta, omavaraisuutta ja vapautta tavoitellaan, koska ne toimivat välikappaleina onnellisuuden lisäämiseksi. Tosin niin politiikassa kuin arjessamme päämäärät ja välineet helposti sekoittuvat. Talouden ja tuottavuuden kasvu mielletään hyvinvoinnin välineen sijaan usein itseisarvoiseksi tavoitteeksi. Kuten edellisissä tämän blogin kirjoituksissa on moneen otteeseen todettu, hyvinvoinnin tasainen jakautuminen ja kollektiivisen onnellisuuden lisääminen eivät toteudu keskittymällä ainoastaan talouden kasvattamiseen tai muihinkaan yksittäisiin onnellisuuden välikappaleisiin.

Kantilaisen filosofian mukaan onnellisuuden lähtökohtana on tarpeiden tyydyttäminen. Elossa pysymisen kannalta ensisijaisia tarpeitamme ovat ilma, vesi ja ravinto. Tämän jälkeen haemme muun muassa läheisyyttä ja sosiaalista hyväksyntää.

Läheisyydestä, levosta, osallistumisesta ja omanarvontunnosta muodostuva onni tuntuu pakenevan kulutusvuorten ja elintason nousun taakse. Sosiaalinen vertailu, johon suuri osa mainonnastakin nojaa, luo jatkuvasti uusia tarpeita ja paineita niiden tyydyttämiseen. Onko yhteiskunnalla velvollisuus pyrkiä hyvinvoinnin nimissä takaamaan kaikkien kansalaistensa tarpeiden tyydyttyminen ja toiveiden toteutuminen, vaikka tarpeet jatkuvasti kasvavatkin ja toiveet muuttuvat?

Vielä parikymmentä vuotta sitten kerrostaloasumisen nähtiin luovan helpon, sosiaalisen ja viihtyisän elämisen ympäristön. Omakotitalojen suosio on melko uusi ilmiö. Mielipidemittauksissa noin 60 prosenttia suomalaisista valitsee toivomakseen asumismuodoksi omakotitalon rauhalliselta alueelta. Yhdyskuntasuunnittelijoihin ja poliitikkoihin kohdistuu paineita tämän toiveen toteuttamiseksi mahdollisimman monelle. Omakotitalon rakentaminen kaikille halukkaille on kuitenkin ekologisten reunaehtojen nimissä kiistämättä kestämätöntä toimintaa. Asuminen pitkien etäisyyksien päässä työstä, palveluista ja harrastuksista ei välttämättä ole myöskään ajankäytön ja sosiaalisen elämän kannalta kaikille toimivin ratkaisu.

Se, että korkeimmissa tuloluokissa olevat kokevat itsensä usein keskimäärin muita onnellisemmiksi, selittyy pitkälti sosiaalisella vertailulla ja siihen liittyvällä kilpailulla. Kilpailussa tähdätään tiettyyn elintasoon, jota ilmennetään kulutuksessa, asumisessa ja erilaisissa statussymboleissa. Kun tietynlainen elämäntyyli ja –tilanne mielletään yleisesti tavoittelemisen arvoiseksi, aletaan toiveisiin liittää normeja. On asioita, joita jokaisen ajatelleen kuuluvan tavoitella. Todellisuudessa onni on yksilöllistä ja onnellisuuden välikappaleet moninaisia. Jonkun lapsiperheen onni voi toteutua väljän omakotiasumisen sijaan yhteisöllisyyttä tukevalla kerrostaloalueella vaikkapa Helsingin Kalliossa. Myös elämäntilanne vaikuttaa vahvasti siihen, mistä ja mitä tekemällä ihminen tulee onnelliseksi. Vaikka suurin osa suomalaisista toivoisi asuvansa rauhallisella alueella omakotitalossa, yli puolet on samaan aikaan tyytyväisiä nykyisen asuntonsa sijaintiin ja uskoo unelmakotinsa löytyvän läheltä nykyistä asuntoa.

Onnellisuuteen tähtäävässä politiikassa tulisi ymmärtää onnen yksilöllisyys ja sidonnaisuus elämäntilanteeseen. Sosiaalisen vertailun vähentäminen laajentaa näkökenttää ja helpottaa näkemistä toiveisiin ja tarpeisiin liittyvien sosiaalisten normien ulkopuolelle. Näin onnellisuuden kokemus voi tulla mahdolliseksi useammalle riippumatta tulotasosta, auton koosta, kaukomatkoista tai punaisesta tuvasta ja perunamaasta.

Rahan rinnalla muillakin pääomilla on merkitystä yhteiskunnassamme. Esimerkiksi sosiaalisilla suhteilla on kiistaton yhteys onnellisuuteen. Sosiaalisista verkostoista ja toisaalta syrjäytyneistä puhutaan paljon, mutta mitä ihmissuhteet ja meille tärkeiden ihmisten läsnäolo käytännön arjessa tarkoittavat? Miten yhteiskunta tukee sitä? Ja mikä tärkeintä, voisiko yhteiskuntamme jotenkin tukea paremmin tämän yhteisen onnellisuutta vahvistavan voimamme kehittymistä?

Viimeisen kuukauden aikana on käyty keskustelua Helsingin apulaiskaupunginjohtajan Paula Kokkosen kommenttien (HS 24.1.2010) pohjalta. Kokkosen mukaan ”kunnan tehtävä ei voi olla palkata ihmisille seuraneitejä.” Kuten totta onkin, kaikkia ongelmia ei kunnan keinoilla kuitenkaan ratkota, ja kyllä - harvalla on realistista käsitystä siitä, mitä ihmisten hoitaminen maksaa. Eniten kuitenkin saa miettimään HS:n mielipidekirjoituksissa julkaistu vastine (HS 1.2.2010), jossa Tampereen yliopiston sosiaalitutkimuksen laitoksen tutkijat Liisa Sointu ja Minna Zechner herättävät kysymyksen siitä, mitä on tuo sosiaalinen, jonka Kokkonen niin mielellään rajaisi julkisten palvelujen ulkopuolelle. He tiedustelivat, onko niin, ettei sosiaali- ja terveyspalveluilla todellakaan ole mitään tekemistä sosiaalisuuden kanssa. Sosiaalisilla suhteilla, onnellisuudella ja terveydellä kun on vahva yhteys.

Voisiko yhteiskunnallisilla palveluilla siis olla enemmän tekemistä sosiaalisuuden kanssa? Vaikka ihan välillisesti ja ilman sen suurempia lisäkuluja? Mitkä ovat tilanteita, joihin sosiaalisuutta mahtuisi lisää?  Tarvitsemmeko esimerkiksi kaikkiin vaivoihin oikeasti lääkäriä vai riittäisikö toisinaan tukihenkilö, joka kuuntelisi eri elämäntilanteissa ja ohjaisi oikealle tielle ennenkuin ongelmat kasvavat liian suuriksi ja kalliiksi? Minkälainen merkitys tällä voisi olla onnellisuudelle?

Sointu ja Zechner sanovat, että luonteeltaan monet fyysisten perustarpeiden tyydyttämiseen tarkoitetut kotiin saadut ja avopalvelut ovat sellaisia, että ne voivat tarjota pienellä ajankäytön lisäyksellä samalla kertaa lievitystä yksinäisyyteen. Se kuitenkin edellyttäisi työn organisointia tavalla, joka jättää tilaa sosiaalisuudelle. Sointun ja Zechnerin mukaan kunnallisten palveluiden ja järjestöjen välistä yhteistyötä voitaisiin myös tiivistää.

Kokkonen käsitteli kommenteissaan pääosin ikääntyneiden tilannetta, mutta vuorovaikutuksen lisäämiselle onnellisuuden pohjana olisi varmasti tarvetta kaikenikäisten elämässä ja muillakin elämänalueilla kuin julkiset palvelut. Osaltaan voisivat auttaa myös muiden yhteiskunnan toimintojen organisointi siten, että perheitä ja ystävyksiä saisi viettämään enemmän aikaa yhdessä. Mutta se on jo toinen tarina…

Kuva: Jukka Lariola / LöylyMedia

Hienoa ympäristöministeri Lehtomäki! Ympäristöministeri teki tärkeän, mutta vielä varovaisen, poliittisen keskustelun avauksen poliittisten tavoitteiden uudelleen määrittelemiseksi.

Poliitikot käyttävät bruttokansantuotetta sen tiedetyistä puutteista huolimatta päätöksenteon ohjaukseen. Oletuksena on yhä, että jos bruttokansatuote kasvaa, niin poliittiset päätökset ovat olleet oikeita. Lehtomäki katsoo nyt, että bruttokansantuotteen kasvattamisella, joka tuntuu olevan politiikan tärkein tavoite, saattaa olla hyvinvointia heikentäviä vaikutuksia.

Bruttokansantuote (BKT) on parhaiten tunnettu taloudellisen kehityksen mittari jota käytetään myös yleisen hyvinvoinnin mittarina. Hyvinvoinnin mittaamiseen BKT sopii kuitenkin huonosti, koska taloudellinen kehitys ja hyvinvointi (sosiaalinen, kulttuurinen ja ympäristön) eivät ole suoraan verrannollisia. BKT epäonnistuu huomioimaan planeetan luonnonvarojen hupenemisen.

BKT ja kansalliset budjetit (national accounts) kehitettiin 1930 laman aikoihin talouden poliittisen ohjauksen tarpeisiin. Niistä tuli nopeasti maailmanlaajuisesti hyväksytty keino mitata taloudellista aktiviteettia valtioissa, sekä ennustaa ja vertailla talouden toimia ajassa.

Muiden laajasti hyväksyttyjen mittareiden puutteen vuoksi BKT:sta tuli yleisen hyvinvoinnin mittari, mihin BKT:ta ei koskaan ollut suunniteltu käytettäväksi.

Onko Suomen kansallisena tavoitteena hyvinvoinnin vai bruttokansantuotteen kasvattaminen?

Ympäristöministeri otti nyt hyvän ensiaskeleen matkalla kohti poliittisten tavoitteiden uudelleen arviointia. Lehtomäki katsoo, että BKT ei vastaa tämän päivän tarpeisiin, sillä se ei anna arvoa luonnon monimuotoisuudelle, elämänlaadulle tai perhesuhteille.

“Itse asiassa bruttokansantuotteen kasvattamistoimilla voi olla luonnon monimuotoisuuteen jopa suoraan kielteisiä vaikutuksia, sillä tuottavathan esimerkiksi ylisuuret hakkuut vain lisää BKT:tä”, Lehtomäki toteaa.

Myös WWF:n mielestä BKT:n laskentamenetelmää tulisi kehittää sellaiseksi, että se huomioi myös indikaattorit, jotka mittaavat hyvinvointiin liittyvät tekijät, joita suurin osa ihmisistä elämässään arvostaa. Nämä uudet menetelmät tunnistavat luonnon monimuotoisuuden, saastumisen vähenemisen ja tuhlailevan luonnonvarojen kulutuksen, ja täten kannustavat kestävään luonnonvarojen käyttöön.

BKT:n ja hyvinvoinnin samanaikainen kasvu ovat mahdollisia, mutta joskus hyvinvoinnin kasvu aiheuttaa BKT:n laskemista. Koska BKT:ta käytetään politiikan päätöksenteon ohjaukseen, on todennäköistä, että BKT:ta alentavat mutta hyvinvointia parantavat toimet ovat päätöksissä aliedustettuina. Tällaisia hyvinvointia kasvattavia toimia olisivat esimerkiksi vapaa-ajan lisääminen ja ympäristönsuojelu.

Maailmalla on tarjolla useita yhteiskunnan hyvinvointia bruttokansantuotetta laajemmin mittaavia mittareita. Tällaisia ovat Lehtomäenkin mainitsema talouden kasvuun nojaava BKT:n johdannainen aidon kehityksen mittari (GPI) ja EU:n kehittelemä sustainable development indicators (SDI). Eräs WWF:n mielestä mielenkiintoisimmista hyvinvoinnin mittareista on Happy Planet Index, joka yhdistää ekologisen jalanjäljen ja inhimillisen kehityksen.

WWF:llä on visio maailmasta, jossa ihmisillä ja tulevilla sukupolvilla on korkeampi hyvinvoinnin taso. WWF uskoo, että hyvinvointia voi nostaa samalla kun sovitamme ekologisen jalanjälkemme koon yhdelle planeetalle sopivaksi.

WWF Suomi ja Demos Helsinki pohtivat tämän kevään aikana keinoja, joilla poliittiset päättäjät pystyisivät tukemaan suomalaisten onnellisuutta ja näin pienentämään meidän ekologista jalanjälkeämme. Paula Lehtomäen aloite on ehdottomasti yksi tällainen.

Kirjoittaja on WWF Suomen kestävän kulutuksen ja tuotannon ohjelmavastaava.

Perinteisesti onnellisuus tai tyytyväisyys on nähty yksilöiden asiaksi. Yksilön näkökulmasta tyytyväisyyttä lisäävät mm. positiivisen ajattelun voima, säännöllinen vierailu epämukavuusalueella, pitkitetty tarpeentyydytys, henkisen ja fyysisen kunnon ylläpitäminen, rohkeus, rakkaus, energia ja innostus sekä muiden palvelu ja monet muut jutut.

Mikä rooli yhteiskunnalla tai poliittisilla puolueilla voi olla tyytyväisen elämän edistämiseksi? Rooli voi olla merkittävä.

Esimerkiksi New Economic Foundation (NEF) on julkaissut muutaman vuoden ajan Happy Planet Indeksiä (HPI). http://www.happyplanetindex.org/ Mukana vertailussa on 143 maata, jotka kattavat 99 prosenttia maailman väestöstä. Indeksi listaa maat eliniän odotteen, ihmisten tyytyväisyyden ja ekologisen jalanjäljen perusteella. Parhaiten pärjää Costa Rica.

Raportin mukaan maan menestymiseen ovat johtaneet mm. armeijan lakkauttaminen ja resurssien suuntaaminen sosiaalipalveluihin, luonnonvarojen suojelu, tasa-arvo ja ihmisten osallistuminen poliittiseen päätöksentekoon. Maan energiantuotannosta 99 prosenttia perustuu uusiutuviin energialähteisiin. Costa Rican tavoitteena on olla hiilineutraali vuoteen 2021 mennessä. Kaikki nämä seikat johtuvat pikemminkin poliittisista päätöksistä kuin yksilöiden valinnoista.

Esteenä onnellisille yhteiskunnille on kuitenkin usein juuri se mitä niin kovasti päättäjien toimesta tavoittelemme: talouskasvu. Lapsellekin on selvää, että rajaton kasvu rajallisella maapallolla ei ole mahdollista. Monet taloustieteilijät ja poliittiset päättäjät tuntuvat kuitenkin uskovan näin toisin.

Talouskasvuun perustuvalla yhteiskunnalle olisi löydettävä vaihtoehtoja. Degrowth-taloudella tarkoitetaan sellaista talousjärjestelmää, joka ei ajaudu kriisiin, vaikka se ei kasvaisikaan.

Talousjärjestelmämme kohtaa vääjäämättä välillä lasku- ja noususuhdanteita. Näin ollen ihmisten hyvinvointia lisäisi ennenkaikkea se, että laskusuhdanteessa voitaisiin varmistaa ihmisten perustoimeentulo ja noususuhdanteessa taas se, että luonnonvarojen kulutus ei lisäänny.

Siirtyminen degrowth-talouteen on mahdollista kun:

1. Siirrymme palkankorotuksista vapaa-ajankorotuksiin.

2. Verotamme enemmän luonnonvarojen kulutusta ja vähemmän työntekoa.

3. Otamme käyttöön perustulon ja maksimielintason sekä henkikökohtaiset päästökiintiöt.

4. Hylkäämme harhaiset kuvitelmat talouskasvun auvoisuudesta ja luomme uusia mittareita kuvaamaan hyvinvointia.

Tässä eväitä onnellisuuspuolueen ohjelmaan – tietysti armeijan lakkauttamisen, luonnonsuojelun ja hiilineutraalisuuden ohella.

Leo Stranius

Kirjoittaja on Luonto-Liiton pääsihteeri ja yksi Suomen degrowth-verkoston perustajista.

Onnellisuuspolitiikkaa vaivaa yhä epäselvyys siitä, mitä pitäisi kysyä ja miten. Tutkimusmielessä testasin Track Your Happiness.org -palvelun,  joka on kehitetty onnellisuustutkimuksen gurun Daniel Gilbertin tutkimusryhmässä Harvardin yliopistossa. Track Your Happiness on osa Matt Killingsworthin väitöskirjatyötä.

Tutkimukseen voi osallistua kuka tahansa rekisteröitymällä projektin nettisivuilla. Se toimii erityisen hyvin iPhonella. Palvelu lähettää kolme-neljä kertaa päivässä kyselyn, johon pyydetään vastaamaan mahdollisimman nopeasti. Kyselyitä tipahtelee eri aikoihin vuorokaudesta. Vastauskertoja karttuu 50. Vastaamiseen menee kulloinkin noin minuutti.

Vastaaminen on hauskaa. Niin kummalliselta kuin se kuulostaneekin, on mukavaa, että ´joku´ tarkistaa fiiliksen useita kertoja päivässä. Vastaaminen saa miettimään, miksi tekee mitä kulloinkin tekee ja kuinka paljon siitä itse pitää. Kysymykset vaihtelevat unen laadusta kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa. Kysymyspatteristoon kuuluu arvioita kulloisestakin hetkestä sekä yleisestä elämänlaadusta. Ravistelevia ovat yksinkertaiset kysymykset kuten:
Do you have to do what you´re doing?
Do you want to do what you´re doing?
How happy are you with your life altogether?

Parin viikon tutkimusjakson jälkeen sain omat tulokseni eilen. Yllättävää ei liene, että onnellisimmillani olin, kun toimin ilman ulkoista pakkoa omasta halusta. Tärkeää on todeta, että tämä ei aina tarkoittanut itsekkyyttä, vaan myös siskon lasten hoitamista tai työkaverin jeesaamista. Olin onnellisin kanssakäymisessä kahden ihmisen kanssa tai kun tunsin saavani jotain aikaan. Onnellinen olin sekä kun keskityin tekemääni asiaan että kun ajattelin puuduttavassa kokouksessa mukavia asioita. Lasten kanssa leikkiminen, syöminen ja ruoanlaitto  – eli yhteinen vapaa-aika – nousivat onnellisuutta tuottavan tekemisen listan kärkeen. Loppupäästä löytyi odotushetki yksin sairaalan käytävällä.

Testiä kannattaa kokeilla. Sivusto ehdottaa, että seuraava testijakso tehdään puolen vuoden kuluttua. Juuri ajanjaksojen ja eri ihmisten vertailu kasvattanee yhteiskunnallista hyödynnettävyyttä. Onnellisuuspolitiikan kannalta Killingsworthin testi todistaa, että Layard ja kumppanit ovat oikeilla jäljillä hyvän olon aineksista. Onnellisuutta nostavat tunne kuulumisesta johonkin, tunne hyödyllisyydestä ja kyky ohjata omaa elämää. Oman onnellisuuden arviointi ei itse asiassa ole kovin hankalaa. Siitä on myös hyötyä. Kysymys halusta ja pakosta sai muutaman kerran ainakin minut lähtemään töistä aikaisemmin kotiin tai puristamaan työstettynä ollutta artikkelia hiukan pidemmälle.

Myös Maailmanpankin entisen pääekonomistin Joseph Stiglitzin mielestä yhteiskunnan toimivuutta tulisi mitata ainaisen talouskasvun lisäksi myös onnellisuudella.

Stiglitzin ja Sarkozyn keräämän porukan mukaan talouskasvun ihannointi on tuottanut merkittäviä yhteiskunnallisia riskejä. Globaalin talouden kaaosmaisesta tilasta tulee päästä ulos. Vastaus voi heidän mukaansa löytyä uudenlaisesta tavasta ajatella yhteiskunnallista kehitystä ja päämääriä.

Ortodoksista, BKT-uskovaista, taloustiedettä on kritisoitu erityisesti kahdesta kulmasta. Toinen näistä painottaa ympäristöön kohdistuneita ongelmia. Nämä ovat syntyneet pitkälti BKT:n sokaisemana. Toinen kritiikki juontuu jo aiemmin blogissa esitetyistä näkemyksistä, joiden mukaan kansantalouden nousu ei tietyn tulotason ylittämisen jälkeen enää korreloi onnellisuuden kanssa. Tätä kutsutaan Easterlin paradoksiksi. Kyseessä ei ole uusi havainto. Taloustietelijä Richard Easterlin pohti tätä tematiikkaa jo 1970-luvulla.

Siispä herää kysymys, olisiko viime vuosikymmenten aikana itseriittoiseksi muuttuneen taloustieteen aika avata ovensa varsin perustelluille näkemyksille. Avaimien puutteesta on tuskin kyse. Oikeaa avainta ei kuitenkaan voida valita ilman vaihtoehtojen systemaattista ja demokraattista arviointia.

Havardissa ihmismieltä tutkineen Nancy Etcoffin mielestä pyrkimykset ihmisten yleisen onnellisuustason lisäämiseen eivät ole varsinaisesti onnistuneet. Keskeisimpänä menetelmänä käytetyt lailliset tai laittomat onnellisuuspillerit eivät tarjoa kestävää ratkaisua.

Onnellisuuden sijaan yleinen onnettomuus on viime aikoina lisääntynyt. Tämä havainto Etcoffin mukaan kerro pelkästään määritelmien monimuotoistumisesta.  Freudilaisesta pessimismin – jonka mukaan onnellisuuden tavoittelu on käytännössä turhaa – pohjalta muodostuneesta tieteellisestä onnellisuuskäsityksestä eroten onnellisuutta ei tulkita nykyään vain onnettomuuden puutteen kautta.

Me synnymme nautintoa etsivinä hedonisteina. Onnellisuuden katsotaan määrittyvän myös perimän mukaisesti. Geeneillä ei voida kuitenkaan selittää nykytutkimuksen valossa kuin puolet onnellisuuteeen vaikuttavista tekijöistä.

Yleisesti ihmiset ovat onnellisempia ollessaan yhdessä toisten ihmisten kanssa ja tehdessään jotain merkityksellistä.  Raha merkitsee, muttei määrittele onnellisuutta. Etcoffin mukaan viime aikaiset tutkimustulokset, jotka osoittavat ihmisten olevan onnellisempia monissa länsimaisen kulutuskulttuurin ulkopuolella olevissa maissa, tarjoavat mielenkiintoisen näkemyksen mahdollisesta postmateriaalisesta maailmasta. Jos onnellisuuden kannalta keskeiset tekijät tiedostetaan yleisemmin, on sitä helpompi tavoitella myös yhteiskunnan tasolla.

London School of Economicsin taloustieteen professori Richard Layardin mukaan tietyn tulotason jälkeen ihmisten onnellisuus ei enää lisäänny BKT:n kasvun mukaisesti. Maailmansotien jälkeen näiden välillä vallitsi selvä yhteys vuosikymmenten ajan.

Layrdin mukaan hedonistinen kilpajuoksu estää onnellisuuden kasvua. Tulotason nousu suhteutetaan muihin ja näin absoluuttinen tulotason kehittyminen voi myös vähentää koettua onnellisuutta. Tämän taloudellisen nollasummapelin pelaaminen osoittaa että talouden kasvulla voi olla vain rajoitettu osa onnellisuuden “tuottamisessa”.

Layardin Happiness: Lessons from a New Science -teoksessa osoitetaan että ortodoksisen taloustieteen ihmiskuva on rajoittunut eikä sen tulisi nykytutkimuksen valossa olla yhteiskuntia ohjaava malli. On ymmärrettävä, että onnellisuus koostuu talouden lisäksi monista muista palikoista.

Layardin näkemykset sopivat hyvin yhteen tämän blogin taustalla olevan projektimme lähtökohtien kanssa. Sekä taloutta että muita onnellisuuteen vaikuttavia tekijöitä voidaan ohjata politiikalla. Tämän vuoksi peräänkuulutamme onnellisuuspolitiikkaa.